Vetelyys

Olin tulossa töistä, kun edellä kulki arviolta 12-vuotias pikku koululainen. Pojan olemusta tarkkaillessani havahduin kuin tv-salapoliisi, joka juuri on keksinyt ratkaisun murhamysteeriin. Vetelyys! Sehän se on. Tämän päivän avainsana. En nyt tarkoita mitään keski-ikäisen ihmisen yleistä nuorisoa kohtaan tuntemaa paheksuntaa, vaan puhtaasti tyylillisistä seikoista kumpuavaa havaintoa, jossa ei ole sen suurempaa arvolatausta kuin mitä vetelyys adjektiivina sisäsyntyisesti kantaa.

Ensimmäisenä katseeni kiinnittyi pojan koulureppuun. Jo omassa lapsuudessani selkäreppua pidettiin ryhdin kannalta suositeltavana koulukirjojen kantovälineenä. Siitä johtuen kai oma sukupolveni kaihtoi reppua kuin ruttoa ja opiskelutyökalut kannettiin useimmiten toisella olalla riippuvassa vinyylisessä laukussa. Mutta tällä pojalla oli reppu. Se tosin roikkui matalalla takapuolen päällä sen näköisenä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä rojahtaa pojan harteilta katuun.

Jalassaan pojalla oli farkut, jotka kokonsa puolesta olisivat voineet majoittaa sisäänsä toisen samanlaisen koululaisen. Lahkeiden alta pilkottavien lenkkarien nauhat olivat luonnollisesti puolittain auki ja päässä oli pipo, joka varmasti oli vastikään ostettu, mutta ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta muistutti jonkun rantojen miehen jo kauan sitten hylkäämää päähinettä. Takista en enää jaksanut jäädä tekemään havaintoja, sillä poika laahusti siinä määrin verkkaisesti, ettei minulla kerta kaikkiaan ollut aikaa jäädä häntä tarkkailemaan.

Kuten ensimmäinen kappale jo kertookin, kyseessä ei todellakaan ollut ainutlaatuinen havainto, vaan yksi pieni osa samanlaisten kermaperseiden loputonta jatkumoa. Tuntuu siltä, että muotisuunnittelijat ovat tällä kertaa ylittäneet – vai pitäisikö sanoa alittaneet – itsensä. Ylittäneet siinä mielessä, että vaatii aikamoista kykyä saada omasta identiteetistään epävarmat teinit pukeutumaan mahdollisimman huomiota herättävän idioottimaisesti.

Ollessani itse teini-ikäinen kukaan – ja korostan, ei kukaan – vähäisimmälläkään itsekunnioituksella varustettu kundi olisi pitänyt päässään niin typerän näköistä pipoa kuin nykyään on muotia käyttää. Tai pipoa ylipäätään. Jo tämän pipomuodin lanseeraaminen on huikea suoritus muodinluojilta. Toinen vastaavaa tasoa oleva temppu on nykyinen farkkumuoti, jossa niin poikien kuin tyttöjenkin housunkauluksesta tervehtii selkäpuolella härski “työmiehen hymy” eli persvako vilkkuu kuin majakka öisellä merellä.

Mutta takaisin vetelyyteen. Jos satunnainen tarkkailija pystyttäisi havainnointikojunsa tavanomaisen peruskoulun pihan läheisyyteen ja alkaisi seurata koululaisten tekemisiä, huomaisi hyvin nopeasti, että yleisin aktiviteetti on ringissä seisoskelu. Tämä on hyvin luonnollista, sillä ylisuuret vaatteet, aukinaiset kengännauhat ja silmille valahtanut pipo ehkäisevät tehokkaasti kaiken laiskiaisen nopeuden ylittävän liikehdinnän. Jäljelle jää kehän keskelle syljeskely, sillä se sujuu vaatekoosta riippumatta.

Vetelyysmuotia on jatkunut jo kymmenkunta vuotta, joten on odotettavissa, että seuraavaa muoti saattaa pian syrjäyttää nykyisen. Ehkäpä juuri tällä hetkellä jossain salaisessa markkinointikokouksessa nuorisomuodista päättävät tahot suunnittelevat uutta trendiä.