Yksinkertaistamisesta

Tämä kirjoitus on jossain määrin jatkoa edelliselle jutulle, mutta pureutuu hiukan syvemmälle sen yhteen osa-alueeseen – asioiden yksinkertaistamiseen.

Jokainen vähänkään verkkokeskusteluja seurannut huomaa, että Suomi on täynnä ihmisiä, joilla on verrattomasti paremmat tiedot muun muassa politiikasta, taloudesta ja urheiluvalmentamisesta kuin henkilöillä, jotka näitä asioita työkseen harjoittavat. Kulloiseenkin kansakuntaa rasittavaan ongelmaan tuntuu näiden kommentoijien mielestä löytyvän päivänselvä ratkaisu, jota asiantuntijat eivät ilmeisesti joko silkkaa tyhmyyttään tai pahansuopuuttaan suostu käyttämään.

Onko todellakin niin, että niin valtiollisissa vaaleissa kansan valitsemat edustajat virkamiesleegioineen ja yksityisten yritysten kovalla rahalla palkkaamat asiantuntijat ovat niin ammattitaidottomia idiootteja, että he eivät näe ilmiselviä ratkaisuja vai olisiko kenties niin, että asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, miltä ne maallikon silmiin näyttävät?

Harva asia tässä elämässä on vain joko tai. Yleensä ne ovat sekä että tai jotain vielä monimutkaisempaa. Asioilla on aina vähintäänkin kaksi puolta. Jos jonkun asian ratkaisee yhdellä tavalla, se yleensä hyödyttää yhtä osapuolta ja haittaa toista. Välilliset vaikutukset kohdistuvat sitten vielä useampiin tahoihin.

Valtameri kahden desin lasissa

Tämän ajan länsimaisilla ihmisillä on käynnissä jatkuva sisäinen ristiriita siitä, mihin kallisarvoista aikaa kannattaisi käyttää. Periaatteessa meillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ennen, mutta toisaalta työn ja vapaa-ajan välinen raja on entistä häilyvämpi. Niistä todellisista vapaahetkistä kamppailevat harrastukset, perhe ja ystävät, itsensä kehittäminen, viihde ja ihan vain lepo. Päällimmäisenä on tunne siitä, että jossain muualla on juuri nyt jotain tärkeämpää tai viihdyttävämpää tekemistä. Tämän seurauksena asioihin ei jakseta perehtyä, kaiken pitää olla simppeliä ja helposti omaksuttavaa. Mikään ei saa olla monimutkaista tai vaikeaa. Itse asiassa sanaa vaikeaa ei edes enää haluta käyttää. Asiat ovat korkeintaan haasteellisia.

Oman käsitykseni mukaan merkittävä käänne tapahtui 1990-luvun jälkipuoliskolla, kun internet, tietokoneet ja matkaviestimet astuivat elämäämme. Tuolloin kuviteltiin, että uusi tekniikka suo ihmisille enemmän vapaa-aikaa, mutta seurauksena olikin entistä hektisempi elämänrytmi. Kaiken pitää tapahtua heti ja ihmisten on oltava tavoitettavissa 24/7/365. Miltei kaikista asioista alkoi myös olla saatavissa enemmän tietoa kuin pystymme sulattamaan, ja mobiililaitteiden yleistymisen ja tietoverkkojen nopean kehittymisen ansiosta tuo ylenpalttinen tietomäärä on saatavilla vieläpä missä tahansa, milloin tahansa.

Yksittäinen ihminen ei enää pysty tästä tiedon valtamerestä suodattamaan tiedonjanoonsa lasillista faktoja. Uutisnälkäinenkin on ylensyönnin partaalla. Tätä ähkyä helpottamaan onkin syntynyt hakukoneita, mediaportaaleja, uutissovelluksia ja muita menetelmiä, jotka annostelevat informaatiota sopivina kulauksina. Samalla on syntynyt kokonaan uusi kilpailun kenttä. Tiedon tuottajat kilpailevat tiedon kuluttajista, sillä he ovat mainostajien tykinruokaa ja mainostajat maksavat koko lystin. No, oikeastaan viime kädessä maksaja on tietysti kuluttaja, mutta se nyt on kaikille selvää.

Paineesta puristuikin paskaa

Yleensä kilpailun seurauksena kuluttajat saavat parempia tuotteita edullisempaan hintaan, mutta kun kilpailun kohteena on ihmisten aika ja välineenä tieto, ei lopputuloksena olekaan entistä laadukkaampaa informaatiota tai journalismia. Päinvastoin.

Tämän päivän sähköisessä tiedonvälityksessä levikkiä ei määritellä sen perusteella kuinka moneen savuun joku aviisi on tilattu. Levikki jakautuu joka hetki. Yksi mehukas uutisotsikko, jonka tuhannet ihmiset jakavat Facebookissa ja Twitterissä, nostaa hetkessä lehden nettisivuston kävijämäärän kolmanteen potenssiin ja mainosbannerien myyjät tilaavat jo ensi jouluksi matkoja Bora Boralle bonuksiaan ynnätessään.

Ihminen on nopea oppimaan ja seurauksena on tietysti pyrkimys jatkuvaan tilanteen toisintamiseen. Jos todellisia jymyuutisia ei tapahdu, niitä synnytetään. Kryptiset otsikot ja asioiden härski yksinkertaistaminen ovat levinneet jo aiemmin arvovaltaisina pidettyjenkin tiedotusvälineiden kikka-arsenaaliin. Toimiva keino massojen koukuttamiseen on myös tarkoituksellinen konfrontaatioiden luonti. Lähes asiasta kuin asiasta saa kansakuntaa railona jakavan kysymyksen. Usein uutiset muotoillaan jo otsikkotasolla sellaisiksi, että niistä on helppo järjestää verkkoäänestys.

Nämä verkkoäänestykset ovat kaikkein pahimpia. Ihmiset muodostavat mielipiteen heliuminkevein perustein jonkun viisirivisen verkkouutisen perusteella ja jakavat pikatuomioita niin murhasyytetyille kuin laulukilpailuun osallistuneillekin. Kaikki asiakysymyksetkin pyritään vieläpä henkilöimään, joten ihmiset eivät usein edes äänestä asiasta vaan henkilön persoonasta. Nettikommenteissa tulitetaan nimettömänä puskista mielipiteitä, joita kolmannen valtakunnan arkkitehditkin lukisivat punastellen. Pahinta on, että tällainen pikademokratia saattaa vaikuttaa poliitikkoihin jollain tasolla; ovathan heidän valtakirjansa tämän saman yksinkertaistettuja uutisia lukevan ja harkitsemattomia nettikommentteja laukovan apinalauman taskussa.

Koska kukaan ei kohta enää ole kiinnostunut faktoista tai asioiden taustoista, politiikkaan ei enää hakeudu kansakunnan terävimpiä tai edes aatteellisimpia henkilöitä. Alalle pyrkiikin opportunisteja, jotka keskittyvät yhä enenevässä määrin satsaamaan tv-esiintymisiin ja vaalimainosten valokuvien laatuun.

De-evolution is real – taantuma on totta

Kun olin parikymppinen nuori mies, yksi suosikkibändeistäni oli amerikkalainen DEVO. Yhtye soitti uuden aallon musiikkia höystettynä konemusiikin elementeillä, mutta se, mikä teki bändistä erikoisen oli heidän koko tuotantonsa läpitunkeva teema de-evoluutiosta. Sen mukaan ihmiskunta ei itse asiassa kehity, vaan taantuu. Pitkät ajat pidin koko asiaa pelkkänä vitsinä ja vain keksittynä motiivina tehdä outoja videoita ja pukeutua hassusti. Nyt vasta tajuan, että herranen aika – he olivat oikeassa.

“In the past this information was suppressed but now it can be told. Every man, woman, and mutant on this planet shall know the truth about de-evolution.” -DEVO-

Kun pysähtyy katsomaan sitä laitteiden määrää, joka ympäröi meitä päivän jokaisena hetkenä, moni saattaa purskahtaa nauramaan väitteille ihmiskunnan kehityksen taantumisesta. Ensisilmäyksellä tosiaankin vaikuttaa siltä, että elämme ihmiskunnan kehityksen kulta-aikaa, mutta mietipä, kuinka paljon sinä yksilönä ymmärrät kaikista noista kojeista ja laitteista. Miten ne on tehty ja minkä takia mitäkin tapahtuu. Aivan. Suurimmalle osalle meistä, itse asiassa lähes kaikille, ne ovat vain laatikoita, jotka nappia painamalla tekevät suunnilleen sitä, mitä niiden oletetaankin tekevän.

Puhtaasti mekaanisten laitteiden, kuten leivänpaahtimen tai kahvinkeittimen toimintaperiaatteet on vielä suhteellisen helppo ymmärtää, mutta jo puhelin on tavalliselle ihmiselle täysi mysteeri. Puhumme pieneen suorakaiteen malliseen kapistukseen ja äänemme kuuluu toisesta samanmoisesta vekottimesta jopa tuhansien kilometrien päässä. Keskiajalla jo tuollaisen keksinnön kuvailusta olisi päätynyt roviolle. Tällaisten laitteiden osuus elämässämme kasvaa koko ajan. Meidän osaksemme jää painella nappeja.

Joskus tulee harrastettua ajatusleikkiä, jossa kuvittelen siirtyväni aikakoneella johonkin muinaiseen aikaan. Mietin, mitä asioita voisin menneisyyden ihmisille opettaa. Loppujen lopuksi niitä on aika vähän. En osaisi vauhdittaa kehitystä kertomalla höyryvoimasta tai polttomoottorista, sähköstä nyt puhumattakaan. En muista kouluajalta matematiikasta, fysiikasta tai kemiasta mitään hyödyllistä. Ehkä oleellisimmat seikat liittyisivät hygienian merkitykseen tautien leviämisen ehkäisijänä. Siinäkö se? Muistakaa pestä kädet, kun olette tehneet tarpeenne. Todennäköisesti minut nuijittaisiin joutavana otuksena hengiltä alta aikayksikön niukkoja resursseja kuluttamasta.

Media tekee sekin kaikkensa, jotta ihmisten ei tarvitsisi vaivata päätään. Monimutkaiset poliittiset dilemmat supistetaan mustavalkoisiksi kyllä tai ei -tyyppisiksi kysymyksiksi, jotka tarjoillaan julkkisjuorujen höysteenä. “Irti eurosta – kyllä vai ei? Kuka putoaa BB-talosta seuraavana?” Vakavatkin asiat pyritään viihteellistämään ja rikoksista epäiltyjen syyllisyys tai syyttömyys päätetään nekin iltapäivälehtien nettiäänestyksissä. Entäs vaalit sitten? Ne ovat jo Suomessakin muuttuneet karnevaaleiksi, joissa ehdokkaiden pitää asiakysymysten ja oikeiden mielipiteiden sijaan keskittyä oman persoonansa esille tuomiseen mahdollisimman miellyttävässä valossa. Onnistunut valokuva vaalimainoksessa on agendaa oleellisempi.

Aikaisemmin asiallisina pidetyt sanomalehdetkin on pakotettu laatimaan juttujensa yhteyteen pienet faktalaatikot, joista ihmiset voivat nopeasti lukea uutisen pääkohdat, koska eivät laiskuuttaan jaksa perehtyä uutisen taustoihin lukemalla koko artikkelin. Sluibailemme läpi elämän pyörittelemällä pikku päissämme yhä vähäpätöisempiä asioita. Meidän ei tarvitse osata kuin oma pieni erikoisalueemme, jonka tiedon turvin ansaitsemme elantomme.

Internetin myötä ihmisten ei myöskään tarvitse enää muistaa asioita ulkoa. Riittää, että tietää, mistä tietoa saa. Se, että tietoa on nyt laajasti saatavilla on tietysti hieno asia, mutta onko sen vastapainona lopulta tietämättömyyden kasvu? Lajina tiedämme nyt enemmän kuin koskaan, mutta yksilöinä muutumme yhä tyhmemmiksi – tai ainakin laiskemmiksi.