Tämä kirjoitus on jossain määrin jatkoa edelliselle jutulle, mutta pureutuu hiukan syvemmälle sen yhteen osa-alueeseen – asioiden yksinkertaistamiseen.
Jokainen vähänkään verkkokeskusteluja seurannut huomaa, että Suomi on täynnä ihmisiä, joilla on verrattomasti paremmat tiedot muun muassa politiikasta, taloudesta ja urheiluvalmentamisesta kuin henkilöillä, jotka näitä asioita työkseen harjoittavat. Kulloiseenkin kansakuntaa rasittavaan ongelmaan tuntuu näiden kommentoijien mielestä löytyvän päivänselvä ratkaisu, jota asiantuntijat eivät ilmeisesti joko silkkaa tyhmyyttään tai pahansuopuuttaan suostu käyttämään.
Onko todellakin niin, että niin valtiollisissa vaaleissa kansan valitsemat edustajat virkamiesleegioineen ja yksityisten yritysten kovalla rahalla palkkaamat asiantuntijat ovat niin ammattitaidottomia idiootteja, että he eivät näe ilmiselviä ratkaisuja vai olisiko kenties niin, että asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, miltä ne maallikon silmiin näyttävät?
Harva asia tässä elämässä on vain joko tai. Yleensä ne ovat sekä että tai jotain vielä monimutkaisempaa. Asioilla on aina vähintäänkin kaksi puolta. Jos jonkun asian ratkaisee yhdellä tavalla, se yleensä hyödyttää yhtä osapuolta ja haittaa toista. Välilliset vaikutukset kohdistuvat sitten vielä useampiin tahoihin.
Valtameri kahden desin lasissa
Tämän ajan länsimaisilla ihmisillä on käynnissä jatkuva sisäinen ristiriita siitä, mihin kallisarvoista aikaa kannattaisi käyttää. Periaatteessa meillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ennen, mutta toisaalta työn ja vapaa-ajan välinen raja on entistä häilyvämpi. Niistä todellisista vapaahetkistä kamppailevat harrastukset, perhe ja ystävät, itsensä kehittäminen, viihde ja ihan vain lepo. Päällimmäisenä on tunne siitä, että jossain muualla on juuri nyt jotain tärkeämpää tai viihdyttävämpää tekemistä. Tämän seurauksena asioihin ei jakseta perehtyä, kaiken pitää olla simppeliä ja helposti omaksuttavaa. Mikään ei saa olla monimutkaista tai vaikeaa. Itse asiassa sanaa vaikeaa ei edes enää haluta käyttää. Asiat ovat korkeintaan haasteellisia.
Oman käsitykseni mukaan merkittävä käänne tapahtui 1990-luvun jälkipuoliskolla, kun internet, tietokoneet ja matkaviestimet astuivat elämäämme. Tuolloin kuviteltiin, että uusi tekniikka suo ihmisille enemmän vapaa-aikaa, mutta seurauksena olikin entistä hektisempi elämänrytmi. Kaiken pitää tapahtua heti ja ihmisten on oltava tavoitettavissa 24/7/365. Miltei kaikista asioista alkoi myös olla saatavissa enemmän tietoa kuin pystymme sulattamaan, ja mobiililaitteiden yleistymisen ja tietoverkkojen nopean kehittymisen ansiosta tuo ylenpalttinen tietomäärä on saatavilla vieläpä missä tahansa, milloin tahansa.
Yksittäinen ihminen ei enää pysty tästä tiedon valtamerestä suodattamaan tiedonjanoonsa lasillista faktoja. Uutisnälkäinenkin on ylensyönnin partaalla. Tätä ähkyä helpottamaan onkin syntynyt hakukoneita, mediaportaaleja, uutissovelluksia ja muita menetelmiä, jotka annostelevat informaatiota sopivina kulauksina. Samalla on syntynyt kokonaan uusi kilpailun kenttä. Tiedon tuottajat kilpailevat tiedon kuluttajista, sillä he ovat mainostajien tykinruokaa ja mainostajat maksavat koko lystin. No, oikeastaan viime kädessä maksaja on tietysti kuluttaja, mutta se nyt on kaikille selvää.
Paineesta puristuikin paskaa
Yleensä kilpailun seurauksena kuluttajat saavat parempia tuotteita edullisempaan hintaan, mutta kun kilpailun kohteena on ihmisten aika ja välineenä tieto, ei lopputuloksena olekaan entistä laadukkaampaa informaatiota tai journalismia. Päinvastoin.
Tämän päivän sähköisessä tiedonvälityksessä levikkiä ei määritellä sen perusteella kuinka moneen savuun joku aviisi on tilattu. Levikki jakautuu joka hetki. Yksi mehukas uutisotsikko, jonka tuhannet ihmiset jakavat Facebookissa ja Twitterissä, nostaa hetkessä lehden nettisivuston kävijämäärän kolmanteen potenssiin ja mainosbannerien myyjät tilaavat jo ensi jouluksi matkoja Bora Boralle bonuksiaan ynnätessään.
Ihminen on nopea oppimaan ja seurauksena on tietysti pyrkimys jatkuvaan tilanteen toisintamiseen. Jos todellisia jymyuutisia ei tapahdu, niitä synnytetään. Kryptiset otsikot ja asioiden härski yksinkertaistaminen ovat levinneet jo aiemmin arvovaltaisina pidettyjenkin tiedotusvälineiden kikka-arsenaaliin. Toimiva keino massojen koukuttamiseen on myös tarkoituksellinen konfrontaatioiden luonti. Lähes asiasta kuin asiasta saa kansakuntaa railona jakavan kysymyksen. Usein uutiset muotoillaan jo otsikkotasolla sellaisiksi, että niistä on helppo järjestää verkkoäänestys.
Nämä verkkoäänestykset ovat kaikkein pahimpia. Ihmiset muodostavat mielipiteen heliuminkevein perustein jonkun viisirivisen verkkouutisen perusteella ja jakavat pikatuomioita niin murhasyytetyille kuin laulukilpailuun osallistuneillekin. Kaikki asiakysymyksetkin pyritään vieläpä henkilöimään, joten ihmiset eivät usein edes äänestä asiasta vaan henkilön persoonasta. Nettikommenteissa tulitetaan nimettömänä puskista mielipiteitä, joita kolmannen valtakunnan arkkitehditkin lukisivat punastellen. Pahinta on, että tällainen pikademokratia saattaa vaikuttaa poliitikkoihin jollain tasolla; ovathan heidän valtakirjansa tämän saman yksinkertaistettuja uutisia lukevan ja harkitsemattomia nettikommentteja laukovan apinalauman taskussa.
Koska kukaan ei kohta enää ole kiinnostunut faktoista tai asioiden taustoista, politiikkaan ei enää hakeudu kansakunnan terävimpiä tai edes aatteellisimpia henkilöitä. Alalle pyrkiikin opportunisteja, jotka keskittyvät yhä enenevässä määrin satsaamaan tv-esiintymisiin ja vaalimainosten valokuvien laatuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti