Olin tulossa töistä, kun edellä kulki arviolta 12-vuotias pikku koululainen. Pojan olemusta tarkkaillessani havahduin kuin tv-salapoliisi, joka juuri on keksinyt ratkaisun murhamysteeriin. Vetelyys! Sehän se on. Tämän päivän avainsana. En nyt tarkoita mitään keski-ikäisen ihmisen yleistä nuorisoa kohtaan tuntemaa paheksuntaa, vaan puhtaasti tyylillisistä seikoista kumpuavaa havaintoa, jossa ei ole sen suurempaa arvolatausta kuin mitä vetelyys adjektiivina sisäsyntyisesti kantaa.
Ensimmäisenä katseeni kiinnittyi pojan koulureppuun. Jo omassa lapsuudessani selkäreppua pidettiin ryhdin kannalta suositeltavana koulukirjojen kantovälineenä. Siitä johtuen kai oma sukupolveni kaihtoi reppua kuin ruttoa ja opiskelutyökalut kannettiin useimmiten toisella olalla riippuvassa vinyylisessä laukussa. Mutta tällä pojalla oli reppu. Se tosin roikkui matalalla takapuolen päällä sen näköisenä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä rojahtaa pojan harteilta katuun.
Jalassaan pojalla oli farkut, jotka kokonsa puolesta olisivat voineet majoittaa sisäänsä toisen samanlaisen koululaisen. Lahkeiden alta pilkottavien lenkkarien nauhat olivat luonnollisesti puolittain auki ja päässä oli pipo, joka varmasti oli vastikään ostettu, mutta ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta muistutti jonkun rantojen miehen jo kauan sitten hylkäämää päähinettä. Takista en enää jaksanut jäädä tekemään havaintoja, sillä poika laahusti siinä määrin verkkaisesti, ettei minulla kerta kaikkiaan ollut aikaa jäädä häntä tarkkailemaan.
Kuten ensimmäinen kappale jo kertookin, kyseessä ei todellakaan ollut ainutlaatuinen havainto, vaan yksi pieni osa samanlaisten kermaperseiden loputonta jatkumoa. Tuntuu siltä, että muotisuunnittelijat ovat tällä kertaa ylittäneet – vai pitäisikö sanoa alittaneet – itsensä. Ylittäneet siinä mielessä, että vaatii aikamoista kykyä saada omasta identiteetistään epävarmat teinit pukeutumaan mahdollisimman huomiota herättävän idioottimaisesti.
Ollessani itse teini-ikäinen kukaan – ja korostan, ei kukaan – vähäisimmälläkään itsekunnioituksella varustettu kundi olisi pitänyt päässään niin typerän näköistä pipoa kuin nykyään on muotia käyttää. Tai pipoa ylipäätään. Jo tämän pipomuodin lanseeraaminen on huikea suoritus muodinluojilta. Toinen vastaavaa tasoa oleva temppu on nykyinen farkkumuoti, jossa niin poikien kuin tyttöjenkin housunkauluksesta tervehtii selkäpuolella härski “työmiehen hymy” eli persvako vilkkuu kuin majakka öisellä merellä.
Mutta takaisin vetelyyteen. Jos satunnainen tarkkailija pystyttäisi havainnointikojunsa tavanomaisen peruskoulun pihan läheisyyteen ja alkaisi seurata koululaisten tekemisiä, huomaisi hyvin nopeasti, että yleisin aktiviteetti on ringissä seisoskelu. Tämä on hyvin luonnollista, sillä ylisuuret vaatteet, aukinaiset kengännauhat ja silmille valahtanut pipo ehkäisevät tehokkaasti kaiken laiskiaisen nopeuden ylittävän liikehdinnän. Jäljelle jää kehän keskelle syljeskely, sillä se sujuu vaatekoosta riippumatta.
Vetelyysmuotia on jatkunut jo kymmenkunta vuotta, joten on odotettavissa, että seuraavaa muoti saattaa pian syrjäyttää nykyisen. Ehkäpä juuri tällä hetkellä jossain salaisessa markkinointikokouksessa nuorisomuodista päättävät tahot suunnittelevat uutta trendiä.
perjantai 26. lokakuuta 2007
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Stand up -komiikka
Olen aina ollut kiinnostunut stand up -komiikasta. Late Night With Conan O' Brienin parhaita jaksoja ovat ne, joiden lopussa esiintyy joku amerikkalainen stand up -koomikko. Ohjelman kautta olen löytänyt monta mainiota koomikkoa, joiden esityksiä olen sitten joko hankkinut levyinä tai katsellut You Tuben kautta netistä.
Viime vuosina stand up -komiikka on rantautunut myös Suomeen ja lähes ammatikseen vitsejä lavalta laukovia koomikoita on jo Suomessakin varmaan pari-kolmekymmentä. Koska koen nauramisen hauskana ajanvietteenä, olenkin pyrkinyt aina hankkiutumaan paikalle, kun stand up -komiikkaa on ollut tarjolla. Vahinko vain, että todelliset helmet ovat vielä harvassa. Useimmiten huomaan nauravani koomikolle muiden mukana vain kiusallisen hiljaisuuden välttämiseksi.
Se, että suomalaiset koomikot eivät ole yhtä hauskoja kuin amerikkalaiset virkaveljet ja -sisaret ei tietenkään ole erityisen yllättävää. USA:ssa stand up -komiikkaa on harjoitettu varmaan yli 50 vuotta ja koomikoita on tuhansittain, kun taas Suomessa varsinaisia stand up -koomikoita on ollut vasta vajaat kymmenen vuotta. Toki meilläkin on ollut Eemeliä, Severi Suhosta, Suhina-Lempiä, Kassi-Almaa ja Pekko Aikamiespoikaa, mutta stand up -komiikka sen varsinaisessa merkityksessä on kovin tuore tulokas.
Ehkä eniten suomalaisissa koomikoissa häiritsee oman tyylin puuttuminen. Melkein kaikilla on sama kohkaamisvaihde päällä. Lavalle tullaan innosta hihkuen ja yleisöltä kysytään ennen kuin ensimmäistäkään juttua on lauottu, onko kaikilla varmasti hyvä fiilis. Tekisi mieli aina vastata, että ei vielä, mutta jos nyt kertoisit pari hauskaa juttua, niin ehkä se siitä sitten paranisi. Samaan kohkaamiseen kuuluu, että yleisö yritetään saada lämpenemään heittämällä heti alkuun pari alapäähuumorijuttua. Minusta tämä on sama kuin nostaisi kädet ylös antautumisen merkiksi: sori, en ole keksinyt mitään hauskaa, mutta sukupuolielimet ja eritteet lavalta lauottuna naurattavat varmasti.
Tuntuu siltä, että suomalaiset stand up -koomikot ovat käyneet kaikki saman kurssin tai sitten he seuraavat toistensa esityksiä liian paljon, koska samat maneerit toistuvat melkein joka esiintyjällä. "Taputtakaa kaikki, joilla on koira", "Taputtakaa kaikki, jotka ovat Turusta" "Taputtakaa kaikki, jotka ovat olleet ennen stand up -esityksessä. Joku koomikoista on kantapään kautta oppinut, ettei suomalainen yleisö vastaa sille esitettyihin kysymyksiinm mutta taputtaminen vastaukseksi on riittävän anonyymiä. Ärsyttävää on myös itsensä jatkuva tituleeraaminen stand up -koomikkona. Eiköhän se ole kaikille selvää, kun kaveri on paikalla olevista ainoa, joka on lavalla valonheittimien paisteessa muiden istuessa katsomossa.
Melkein kaikki suomalaiset koomikot ovat ottaneet tavakseen jatkuvasti tentata yleisöä ja käydä joskus rasittavaakin vuoropuhelua jonkun katsojan kanssa. Tämäkin on ärsyttävää. Joillekin se sopii, mutta useimmat voisivat jättää sen kokonaan pois. Eväitä minkäänlaiseen dialogiin ei kertakaikkiaan ole. Jos jutut ovat hauskoja, yleisö on mukana ja nauraa ilman niitä pakollisia "mitä sä teet työkses" -kysymyksiäkin.
Olisi joskus hauska nähdä suomalainen stand up -koomikko, joka uskaltaisi luottaa oman materiaalinsa hauskuuteen, joka ei koheltaisi ja kiroilisi, repisi hiuksiaan ja vääntelisi naamaansa ja joka uskaltaisi olla oma itsensä. Joku, jolla olisi ihan oma ainutlaatuinen tyylinsä eikä aloittaisi heti repliikillä "Mitä vittua! Onks teillä hyvä fiilis? No, ehkä niitäkin vielä tulee.
Viime vuosina stand up -komiikka on rantautunut myös Suomeen ja lähes ammatikseen vitsejä lavalta laukovia koomikoita on jo Suomessakin varmaan pari-kolmekymmentä. Koska koen nauramisen hauskana ajanvietteenä, olenkin pyrkinyt aina hankkiutumaan paikalle, kun stand up -komiikkaa on ollut tarjolla. Vahinko vain, että todelliset helmet ovat vielä harvassa. Useimmiten huomaan nauravani koomikolle muiden mukana vain kiusallisen hiljaisuuden välttämiseksi.
Se, että suomalaiset koomikot eivät ole yhtä hauskoja kuin amerikkalaiset virkaveljet ja -sisaret ei tietenkään ole erityisen yllättävää. USA:ssa stand up -komiikkaa on harjoitettu varmaan yli 50 vuotta ja koomikoita on tuhansittain, kun taas Suomessa varsinaisia stand up -koomikoita on ollut vasta vajaat kymmenen vuotta. Toki meilläkin on ollut Eemeliä, Severi Suhosta, Suhina-Lempiä, Kassi-Almaa ja Pekko Aikamiespoikaa, mutta stand up -komiikka sen varsinaisessa merkityksessä on kovin tuore tulokas.
Ehkä eniten suomalaisissa koomikoissa häiritsee oman tyylin puuttuminen. Melkein kaikilla on sama kohkaamisvaihde päällä. Lavalle tullaan innosta hihkuen ja yleisöltä kysytään ennen kuin ensimmäistäkään juttua on lauottu, onko kaikilla varmasti hyvä fiilis. Tekisi mieli aina vastata, että ei vielä, mutta jos nyt kertoisit pari hauskaa juttua, niin ehkä se siitä sitten paranisi. Samaan kohkaamiseen kuuluu, että yleisö yritetään saada lämpenemään heittämällä heti alkuun pari alapäähuumorijuttua. Minusta tämä on sama kuin nostaisi kädet ylös antautumisen merkiksi: sori, en ole keksinyt mitään hauskaa, mutta sukupuolielimet ja eritteet lavalta lauottuna naurattavat varmasti.
Tuntuu siltä, että suomalaiset stand up -koomikot ovat käyneet kaikki saman kurssin tai sitten he seuraavat toistensa esityksiä liian paljon, koska samat maneerit toistuvat melkein joka esiintyjällä. "Taputtakaa kaikki, joilla on koira", "Taputtakaa kaikki, jotka ovat Turusta" "Taputtakaa kaikki, jotka ovat olleet ennen stand up -esityksessä. Joku koomikoista on kantapään kautta oppinut, ettei suomalainen yleisö vastaa sille esitettyihin kysymyksiinm mutta taputtaminen vastaukseksi on riittävän anonyymiä. Ärsyttävää on myös itsensä jatkuva tituleeraaminen stand up -koomikkona. Eiköhän se ole kaikille selvää, kun kaveri on paikalla olevista ainoa, joka on lavalla valonheittimien paisteessa muiden istuessa katsomossa.
Melkein kaikki suomalaiset koomikot ovat ottaneet tavakseen jatkuvasti tentata yleisöä ja käydä joskus rasittavaakin vuoropuhelua jonkun katsojan kanssa. Tämäkin on ärsyttävää. Joillekin se sopii, mutta useimmat voisivat jättää sen kokonaan pois. Eväitä minkäänlaiseen dialogiin ei kertakaikkiaan ole. Jos jutut ovat hauskoja, yleisö on mukana ja nauraa ilman niitä pakollisia "mitä sä teet työkses" -kysymyksiäkin.
Olisi joskus hauska nähdä suomalainen stand up -koomikko, joka uskaltaisi luottaa oman materiaalinsa hauskuuteen, joka ei koheltaisi ja kiroilisi, repisi hiuksiaan ja vääntelisi naamaansa ja joka uskaltaisi olla oma itsensä. Joku, jolla olisi ihan oma ainutlaatuinen tyylinsä eikä aloittaisi heti repliikillä "Mitä vittua! Onks teillä hyvä fiilis? No, ehkä niitäkin vielä tulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
